Mieli metsään

Huh mikä työpäivä! Ainoa kosketus ulkoilmaan ja luontoon on ollut vilkaisu työhuoneen ikkunasta. Mutta nyt on työt tehty ja pistäytyminen lähimetsään puolukoita poimimaan tuntuu oivalliselta ajatukselta. Lapset ovat saaneet läksynsä pinnisteltyä valmiiksi ja saan houkuteltua heidätkin mukaan pyöräillen. Nopea päivällinen ja ryhdyn patistelemaan jälkikasvua pukemaan takit ja heijastinliivit. Jotenkin lapset saavat aikaan kinastelun keskenään, toinen on koko ajan joko liian lähellä, hengittää samaa ilmaa tai jotain muuta yhtä järkevää. Pihatiellä toisen mielestä pyörä ei kulje ja toista ärsyttää, kun alamäen jälkeen tulee ylämäki ja meillä kaikilla kolmella meinaa pinna kiristyä entisestään. Lasken kymmeneen, hengitän muutaman kerran syvään ja saan tsempattua lapset ja itseni lopulta lähimetsän polulle.  

Polku vie pyöräilevät veljekset jo kauas edelleni ja äsken ympärillä vallinneesta kiukun ilmapiiristä on enää rippeet jäljellä. Lapset löytävät polulta hyvän kiven, jolta pystyy pyörällä hyppäämään. Jätän repun, jonne pakkasin välipalapatukat ja vesipullot, mättäälle ja siirryn poimimaan puolukoita. Tovin kuluttua kuulen puolukanvarpujen sekaan jo ystävällisemmän sävyistä keskustelua veljestenkin kesken. Paluumatkalla pysähdymme ihastelemaan syksyn värejä puissa ja laskevan auringon maalaamaa taivasta. Lapset tutkailevat silmät säihkyen ympäristöä uusia seikkailupaikkoja etsiskellen. Ylämäkikään ei tunnu enää ollenkaan niin raskaalta ja iltapalapöydässä käy iloinen puheensorina. Iltatoimet sujuvat rauhallisesti ja mieli kevyenä unikin tulee nopeasti kaikille.

Edellä oleva on ote elävästä elämästä. Kun hermoja kiristää, on kiirettä ja stressiä, luonto hoitaa. Luonnossa oleilu laskee stressitasoa koko kehossa. Luonnon ihastelu ja yksityiskohtiin keskittyminen tekee mieleen tilaa kiireen tunnulta ja saa ajatuksia järjestykseen. Yhdessä olo metsässä vahvistaa vuorovaikutusta: kyllähän metsään mahtuu mököttämäänkin, mutta eihän sitä kauan jaksa, kun toinen on jo löytänyt kivan kiven kiivettäväksi, ötökän ihmeteltäväksi ja marjoja maisteltavaksi. Tähän kun lisätään vielä liikkumisen tuottamat endorfiinit eli mielihyvähormonit, metsästä palaa useimmiten levollisemmalla, iloisemmalla mielellä kuin sinne lähtiessä.  

Syksy on kevään ohella lempivuodenaikani metsäretkille. Keväällä uuden kasvun ihmeet ja lisääntyvä valon määrä tuntuvat pitkän talven jälkeen aina yhtä ihmeellisiltä. Syksyisen metsän värijuhla ja juhlan jälkeen hiljalleen väriloistosta riisuutuminen ja talvihorrokseen vaipuminen rauhoittavat omaakin mieltä. Kun päivä lyhenee, täytyy yrittää valoisista tunneista ottaa ilo irti ja ulkoilla. Päivänvalo vaikuttaa melatoniinin eli yöhormonin erittymiseen ja sen myötä unirytmiin. Kun päivällä aivot saavat luonnonvaloärsykettä, pysyy unirytmi tasaisempana. Tämä on tärkeää muistaa lastenkin kohdalla. Toisaalta hämärtyvät illat saavat lähiluonnonkin näyttämään erilaiselta ja otsalampun valossa metsäretkiltä saa uusia elämyksiä. Pimeässä luonnon ääniä on jännittävää pysähtyä kuulostelemaan ja yhdessä ollen ei metsä tunnu pimeässäkään pelottavalta.  

Onnekkaita olemme, kun jälkikasvumme on oppinut, että liike ja luonto hoitaa ja rauhoittaa. Esiteinikin saattaa lähteä jo itse pienelle metsälenkille, jos mielen myllerrys meinaa käydä liian isoksi. Kun mieli mielii metsään, kannattaa sitä kuunnella. Vuoden ympäri.

Lotta Katajapuu-Rutanen
projektityöntekijä, terveydenhoitaja yamk
lotta.katajapuu@gmail.com

---

Lotta Katajapuu-Rutanen on aiemmin kirjoittanut blogiimme Luontoaskeleesta taaperon tahdissa yhdessä Johanna Bergin kanssa.